5.28.2006

Pyyntö linnuille


Swallow, originally uploaded by Andy-G.

Taivaallasi pilvet piilottavat satelliittimme
hiekkatalojen ylle piirtävät toukosäitä
mustat pääskysristit

Eivät ne kuule, kuiskaan

Olen kivunnut, ystävä, merenseinämää liian korkealle
tahtoisin vähemmän triviaalin ennusmerkin

Surullisesta harmonikkatanssista


Sunny spoons, originally uploaded by Sud.

Jeanie rakas, odotan kovasti niitä häitä. Kerroinhan, että pääsen taas häihin? Istun penkissä ja tarkkailen asioiden tapahtumista kyyhkysen nopeudella, käännän lupaukset omalle kielelleni. Lintu olen tietysti toisessakin mielessä: laulan käsittämättömiä, tepastelen oksa suussa, pörhistän höyheneni tavalla, jonka Nikean kirkolliskokous kielsi meiltä naisilta.

Ja sen sijaan, että hautajaisasuiset miehet, naimaikäasuiset miehet sanoisivat, että kas Connie on löytänyt maata ja että nyt voimme viimeinkin päästä tästä hölskyvästä merenkäynnistä eroon, ne katsovatkin pitkään ja kuiskuttavat verhojen luona, että minuun on iskenyt pesänrakennusvietti. Katsokaa nyt tuota oksaa. Jotakin se punoo. Ja Jeanie, silloin ikävystyttää raskaasti, ja toivoisin sinun olevan siellä, koska me voisimme yhdessä maata oksapedillä pöydän alla jalat tuoleilla ja kiiltelevät jälkiruokalusikat silmäpusseilla, lusikoiden päällä nokare kaurakermaa.

Jeanie, hillitsehän tahtia. Mistä ihmeen valloituksista sinä oikein kirjoitat? Olenko minä jokin armeija muka, sellainen joka on harjoitellut käsivaralta hurmaamista ja vallittanut itsensä nisäkkäänluin kovaksi ja litteäksi? En ole raiskannut kenenkään äitejä, siskoja enkä tyttäriä, en ole edennyt juonitellen enkä työnnellyt karttaan erivärisiä nuppineuloja. Neulat on edelleen työnnetty sovitusnukkeni pääkoppaa mallaavaan neulatyynyyn.

Puhuisit ennemmin lounaista, lusikoista mustalla liinalla, häähautajaisista pienissä kaupungeissa joissa toiset tunnetaan ja muistetaan, kuka juo kahvinsa tummana, kuka poutapilvin, kuka tahtoo vaahdolle linnunkakan näköisiä suklaaströsseleitä. Mitäpä lintu ulapalla söisi? Tuskinpa uppopuita, risuja tai kelluvia oksia.

Se lentäisi maalle saakka. Vaan kun se palaisi hyvyyttään oksa suussa, miehet sanoisivat: katsokaa nyt tuotakin lisääntymiskonetta. Heidän arkkiaan paikattaisiin lauta laudalta, ja he istuisivat ruumassa ja seuraisivat merenkäynnin liikettä ruskeassa pahanhajuisessa nesteessä, jonka ääressä he vasta laulaisivat.

Vaan surullista harmonikkatanssia hekään eivät, Jeanie hyvä, voisi vastustaa. Sillä kun moni voihkaisee yhtä mittaa soittoa kyytiä, hypähtävät sydämet samassa tahdissa, sama sävelkaava avaa sormien kimput ja punoo niistä koreja. Ja silloin saan tanssia, Jeanie, aivan varmasti, oksa suussa tai ei.

Mutta sillä kaikella ei ole mitään tekemistä sotimisen ja valloittamisen kanssa. Ei ole leiriä, jossa kengät kiskottaisiin pois väsyvistä jaloista ja keitettäisiin vatsat sekoittava keitto lumesta sulatettuun tilkkaan ja kaivettaisi puoliksi jäätyneeseen maahan kuoppaa lusikalla. Ehei, kun musiikki alkaa, asetutaan niin, että kädet ovat yhdessä kuin toisiinsa loksautettuina, ja juuri ennen kuin keinahdamme matkaan välinpitämättömyyden laiturista, ovathan köydet jo irti, haistan meren takaa maan.

Niin, älä turhaan huoli, Jeanie-tyttö. Olen aina sinun, sillä sinä et koskaan vaivaudu käskemään minua sylkäisemään oksaa lattialle ennen kuin käymme seisomaan keskilattialle. Mutta lupaathan pitää peukkuja, että ne soittavat surullisen harmonikkakappaleen. Koska olen harjoitellut sitä itsekseni kieppuen, kädet näkymättömään punoutuen.

Connie

5.24.2006

Poimi mikä hyvänsä


litter, originally uploaded by Joseph Robertson.

Jeanie, kesäsade on rummuttanut kaupunkia pienin luunapein koko yön ja aamun. Vaan kun aurinko saavuttaa lakipisteensä pilvien takana, on sää harmaa ja kuiva, ja lämmin tuuli tutkii varovasti kadunnurkkia ja puistoja. Maahan on satanut sanatonta. Kauneimpien puiden alla se on punaista.

Sillä Jeanie, emme ole enää lapsia. Emme usko viimeisen joulukalenterin suklaan syömiseen emmekä herätyskelloihin. Valo ravistaa minua, kuljen säässä riivittyjen puiden kujaa ja tallon kauneutta. Jeanie, tahtoisin tietää tuon puun lajikkeen. Mutta en jaksa katsoa, sillä tuskinpa ne niitä vielä kaatavat. Rungot ovat aika hyvässä kunnossa noin sormituntumalla ja voin palata tänne näiden luokse, minun ei tarvitse ostaa rivitalonpätkää ja ajaa kaupunkimaasturilla taimitarhaan ja kaivaa kuoppaa astiataimelle, joka muistuttaa sinusta.

Jos tulet tänne käymään, ja tiedänhän toki että käyt täällä vaikket aina minulle kerrokaan, menehän Jeanie sinäkin punaisten terälehtienkujalle. Poimi mikä hyvänsä maasta, sillä kaikkea minkä tunnemme odottaa unohdus. Etkö poimisi viiltävää herkkyyttä nyt, kun se on vielä sitkeää ja kosteaa, punaista ja muistuttaa elävää. Ja jos poimitkin useamman, muista lukea jokaisen iskulle rakastaa.

Se kuulostaa tältä: rakastaa, rakastaa, rakastaa, rakastaa.

Sillä Jeanie, niiden kielessä ei ole negaatiota. Ne eivät sano, ettei käy, ettei huvita, päätä särkee - ei niillä ole päätä, se mitä ajattelemme niiden silmiksi on niiden sukuelin - olen lomalla, palaan töihin helluntain jälkeen. Ne eivät laske kustannuksia eivätkä oikaise tulkintaa. Ne vain rakastavat.

Siinä suhteessa, Jeanie rakas, ne muistuttavat meitä. En minä vaadi, että ilmoitat tänne tulostasi, jos se sinua ahdistaa. Kulje vain salaa taloni ohi. Mutta auta armias, jos saan sinut kiinni siitä, että jonkun kirjettä lukiessasi sanotkin ei rakasta tai rakastaa ei rakasta.

Rakkaus ei ole tunne, sitä voi koetella. Mutta sitä ei ole soveliasta koetella syytöksin.

Kun kuljet ja on jo kuivempaa ja puhurit tanssittavat punaista kauneutta ennen kuin tulee joku ja lakaisee sen sinkittyyn roskaämpäriin ja vie pois häiritsemästä pensasaidan geometrista linjaa, kun kuljet ja näet lintujen piirrot taivaalla, muistahan sitä, joka ei ole koskaan syyttänyt sinua siitä ettet rakastaisi, mitä sitten olitkin tehnyt, toisin sanoen, muista

Connietasi

5.20.2006

Ilha do Cirue


CD-soitin on epäkunnossa. Teemme harjoitetta kyllästykseen saakka ilman musiikkia, vaikka ulkona olisi kevät ja olemme jo yliajalla. Kuulemma sama musikki löytyy levyltä, ja flyygelin päälle on raahattu levysoitin. Levyt ovat pukukopissa.

"Vielä kerran. Teette itseksenne, haen levyn. Ja sitten sama musiikilla."

Lattia narahtelee, tömisee. Valo tanssittaa pölyä, lankkujen poikki on piirtynyt vääränlaisen kengänkumin viiva. Hiljaisuus laskeutuu, kehot hakeutuvat takaisin alkuasentoon, katse ikkunarivistöä kohti. Aavistuksen verran liian jäykkä hahmo kulkee lattian poikki trikoissaan, sylissä kasa levyjä. Avaa soittimen kannen, laskee oikean levyn lautaselle, nostaa neulavarren, laskee sen sille, mikä pian muuttuu musiikiksi.

Käsi sivulla vapisee, jalat ovat jo tulessa. Neula ratisee vahvistettua pölyä, toisen aikakauden tunteja, hahmo laskee varoen suojakuvun alas, kääntyy. Kulmakarvat koholla, pää odottavasti eteentyöntyneenä hän katsoo jokaisen silmiin vuorollaan. Ja sitten musiikki jo vyöryy ja heittää meidät toivottuihin asentoihin. Se nostaa, menee nenään, puhdistaa kivusta, tekee täsmälliseksi ja kevyeksi.

Hahmo seisoo, katselee. Valo putoaa, musiikki kuohuu. Kädet ja jalat löytävät tiensä, elämä etenee. Me voisimme olla kaukaisella rannalla nyt, tai kietoutuneena johonkuhun, mutta me olemme tässä, musiikki kasvattaa meidän jalkoihimme kyhmyt. Olemme koruttomia, hiuksemme on kiinnitetty päänmyötäisesti, emme peitä kehomme virheitä.

Kun musiikki sammuu neulan noustessa, kipu palaa. "Ihan hyvä jo, paitsi että te näytätte siltä kuin olisitte juuri kuolleet kuolemantuomionne." Katson ikkunan läpi kaupunkiin. "Keveys, helppous, keveys, viehättävyys." Liian jäykkä hahmo tahtoo vielä kerrata erään liikkeen, josta puuttuu täsmällisyyttä. Hän järjestäytyy kipeille varpailleen, taipuu, ilman musiikkia hänen kasvonsa ovat ankarat ja päättäväiset, suorastaan uhmakkaat. Ne imevät huomion käsistä, joita pitäisi katsoa.

"Ja sama musiikilla." Kääntyy, laskee neulan kierteelle, kääntyy meihin päin. Musiikki tulvii hänen lävitseen, kasvoille värähtää hymy, hyvyyden perhoset karkeloivat hiusrajassa, silmissä asuu lempeys. Musiiikki on vanhempi kuin hän, vanhempi kuin talo tai sen peilit, tankoja vanhempi, rasitusmurtumia ja kylmänkyhmyjä vahvempi ja tinkimättömämpi. Se ei kysy, nouseeko hän siihen, elääkö hän sitä. Se nostaa, kantaa, heittää, hänen silmäripsensä värisevät kadotettuja käsiä ja kuiskauksia, käsi miltei kurkottaa, mutta pysyy kuitenkin notkeana ja kaartuvana.

Sinä tahdoit paljon. Sinä tahdoit, muttet ikinä ojentanut sormiasi, et suostunut jäykistämään kättäsi. Annoit sen vain levätä ilmassa ja musiikissa, liikkeessä. Ja kun musiikki nousee kaarelle, ja kätesi nousevat ylemmäs ja kasvosi kohoavat niitä kuvastamaan, melkein uskon sinun olevan yksi meistä.

Ja sitten, vaikka musiikki jatkuu, lävähdät äkisti kokojalalle, musiikki sinussa sammuu, ja huudat äänen yli kiukkuisesti, että on oltava täsmällinen, täsmällinen, täsmällinen, mutta samalla kevyt. Ja onnut takaisin levysoittimelle, nostat neulan, katsot luokkaan päin, tuo on kipua, ja sanot: "Vielä kerran. Tämä on viimeinen kerta."

Ajattelen joutsenia, joita syötän toisinaan käveltyäni ensin kahdet pitkospuut kosteikon ylitse. Kuinka ne pohjaa tonkiessaan näyttävät kumotuilta styrokslaatikoilta.

Tunnin jälkeen huomaan unohtaneeni vaihtopaidan. Läpimärkä trikoo villapaidan alla juoksen kiviportaat alas ja hahmon ohitse, huikkaan nopean viikonlopun, kengät jalassa tuntuvat ihanan väljiltä. Vasta elokuvassa, käsi kaulana olalla levätessä, tunnen vilun, joka sahaa rintakehää.

5.19.2006

Mikä tämä ei minun


BelcourtTheater, originally uploaded by cariephoto.

Mikä on tämä työntyvä ilmamassa, joka karhentaa pinnastani talojen kuvat ja tekee minusta pelkän matalan mudan? Et mahdu minuun, vastustan, et saa minut harjaksille. Hierot minusta juoksua, mutta se on vain tempoilua paikallaan, tuskin annetun altaan liukeiden reunojen yli läikähtäen. Mikä tämä ei minun veitsi joka leikkaa rintalastaani, veriraspi, huljuu edestakaisin armotta, näkymätön käsi, joka puristaa sydäntäni armotta kuin tiskirättiä?

Ja nämä illat, jotka venyvät. Illat eteisissä, kämmenet ristiselän takana, toinen jalkapohja paljaana seinää vasten, toinen korkeakorkoisen tohvelin kaarteisiin myöntyen. Illat jolloin en halua nukkua, illat joina en nuku, illat joina kapuan lakanoista parin tunnin välein tarkistaakseni, että olen edelleen yksin. Iltoja on liikaa, täytänkö ne nyt sitten kirjoilla, ajattelenko olevani ennenaikainen ruumis vällyn ja vällyn välissä, yksin tai jonkun luona, ainaisia kirjoituksia ja puhetta siitä miten sanat aiheuttavat aamupahoinvointia.

Kenen on tämä levottomuus, lokkeihin niitatut silmät? Miksi en herää jonkun vierestä, hymyile, sano huomenta? Lipeän kivellä, hiekalla, pitkospuilla, painun maan sisään, pian minussa ei ole hitustakaan taivaan kuvaa, myrsky sekoittaa ja jalat polkevat, putoan suorin jaloin seinään, toivon kaiken olevan ohi. Miksen turhaudu sisätiloissa? Mikset istu keittiössä ja mieti, mitä oikeastaan tahtoisin sanoa puhuessani tuntitolkulla kytkentäkaavioista?

Ja juoksen korvat kaikuen ohi portaikoissa, heityn seiniin pysähtymättä, hauli liikkuu kertauksena leukojeni läpi, opi kipu, opi keskivartalon kanto, karsi raajat liikkeeseen, kuitenkaan et ulottuisi. Mikä on tämä ei minun pelkoni, virhe joka ei lienny, kenelle voin kirjoittaa anomuksen, kuka kääntyy metsän sisällä ja liikuttuu? Onko takiaisten läpi mahdollista juosta jäämättä hiuksista kiinni, repeytymättä? Mistä lähtien tätä toria ei ole kitketty, mihin saakka valvontakamerat pysyvät pimeinä?

Liikun ruutujen pimeyksissä, ehkä ne pian ottavat kuvan ultraäänellä tai infrapunalla. Mikä tämä liikkuu salaa kuin sikiöt, siteeraa Shirley Templeä Platonia kerkeämmin, jaloittelee? Ja sitten on näitä iltoja. Saksilla on sisällä juhlat, silmät sytytetty, käsi nousee huomaamatta rintalastalle, koputtaa vaatien lepoa. Luupatteri kolisee. Koetan pidätellä hengitystä, mutta neula tikkaa keuhkoa mekaanisella varmuudella, nielua kiristää paininjalkaan jäänyt loukkulanka.

Juoksen hitaasti, tuskin eteenpäin päästen, kuten leija juoksisi laituria, tempoilen ja pingotun, palmikoitu häntäni läiskyttää kuraa jalkojeni välistä. Kerran olin lapsi, et uskonut villieläimiin heinikossa, juoksin luoksesi enkä ollut henkiin puhallettua tomua enkä myrskyä. Ja sanoin katso, ja ihmettelit ehkä, mitä. Tiesinkö itsekään? Mutta jotakin se oli, jotakin joka ei ollut minun.

Eräänä syntymäpäivänä kuume nousi kaksi päivää aiemmin, veit väkisin kylmään suihkuun jotta lakkaisin puhumasta sormieni silmistä. Seisoin kylmää valuen ja ajattelin, että kaikki on ohi. En koskaan täyttänyt kuutta. Kakkua ei leivottu, oli vain sapelitanssi, painaminen sänkyyn ja suihkuun, suuhun ujutettava pahanhajuinen neste. Mutta sekään ei ollut minun, myöntö niellä perusteiden edessä. Tai silmät, jotka puhkesivat ihon kierteistä.

Mikä eläin luettelee helposti tällaisia tosiasioita kykenemättä päättämään? Koetan iloita sydännuorasta, joka purkautuu ja liestyy säässä, etenen puuskittaisesti jonnekin päin, saattaa tämä siltakin olla, junat tulevat siltojenkin luokse, ylittävät ne, kantapäät ottavat saumauksiin, köysi nitisee. Ja kaiken aikaa näen torin, jota ei ole kitketty. Aivan turhaan murehdin takiaisista. En osaa liikahtaa vastatuuleen sen enempää kuin muutkaan tasokuviot, joita ilma varaa itseensä. Ja juna, viimeinen juna, lähenee, hidastuu, eikä sekään ole minun, enkä tiedä, lähteekö se ennen yötä takaisin sinne, mistä tuli.

5.18.2006

On musiikkeja


So past tense!, originally uploaded by HaMeD!caL.

Pyytäisin sinua sulkemaan silmäsi ja kuvittelemaan musiikin, jossa liikut kalpean metsän halki. Kengissäsi on kiristävät remmit jalkapöydän yli, pohja käsipistoin ommeltua silkkivanua. Ja nyt päällesi sataisi kirsikankukkien terälehtiä, kun sää muuttuisi auringon lämmitettyä maata liikaa, puhurit kiirisivät mäenkeskeä kohti, leijuvaa onnea sataisi ympärilläsi. Mutta sinäkin olisit kevyt, ja tempautuisit, ja juoksisit ylärinnettä pensaikkopalona, ja jäljessäsi oksat painuisivat kerille. Etkä sinä juoksisi taloille etkä parvekkeille vaan kallioille ja toivoisit sateen tulevan mereltä pian, musteenharmaiden kaupunkien purjehtivan kytevän maiseman ylitse.

Mutta mitä minä sanonkaan, minunhan piti rauhoittaa sinua.

Ehkä sittenkin pyytäisin sinua kuvittelemaan musiikin, jossa maan kiertoliike tanssittaisi valon hiipuvin liikkein yli siivottoman tiskipöydän ja sunnuntaiden kuraamien kenkien. Ja kun nousisit seisomaan nähdäksesi paremmin, missä olet, olisi vasta aamu ja maailma kallistuisi, ja linnut syöksyisivät kirkuen yli katonharjojen, ja tarrautuisit ikkunalautaan, pitelisit sitä elämästäsi raivokkaana, eikä kaupunki enää suoristuisi koskaan.

Ei, minä tahdon sinulle pelkkää hyvää. Koetan kuvitella kuviteltavaksesi musiikin, jossa et pelkäisi. Sulje siis silmäsi ja kuvittele musiikki, jossa lakana on vielä mankeloinnista tiivis ja äitien tuoksuinen, ja jossa kaksi sormea lähtee liikkeelle solisluiden kuopasta ja tunnustelee maaston niskan takaa päänahkaan saakka ja katoaa sinne unta keveämmin. Mutta keveämpää on musiikki, joka pääsee painottomuudessa putoavista linnuista, linnuista joita yllättää äkillinen tyhjiö, kun sulkien alta on viety ilmanvastus, musiikki joka äkisti ojentaa niskani ja tekee silmistäni entistäkin jäänvärisemmät.

Mutta se kestää vain hetken, ja sitten kävelen taas kenenkään sitä huomaamatta kirjastooni ja takaisin ja itken. Olen edelleen sairas. Kunpa voisin kuulla musiikin, joka saisi kengännauhat avautumaan, takit lepattamaan yöperhosina pystyynnostetuissa vaatearkuissa, joka herättäisi kesken tanssin pimeän katsomon edestä. Näyttämön lattian tuoksu ympäröisi jalkojen tömähdykset ja äkillisen tarpeen kallistaa kaulaa ikään kuin joku koskettaisi sen toiselle puolen. Kun kallistaisin kaulani ja hymyilisin, vastaisin näkymättömään kosketukseen, jonka tuntisin häntäluussani saakka.

Tunnistaisin kesken sävelkulkua äkisti, kenen se olisi. Enkä voisi muuta kuin nousta varpailleni ja levittää käteni samalla tavoin kuin putoavat linnut ja antaa maailman kallistua ympärilläni, tulla alas kyljelleni ja voihkaista jo hetken ennen lattiaan kumahtamista ja kuulla katsomon kiskaisevan ilmaa kuin suuren palkeen, ja toivoa, etteivät he koskaan puhaltaisi ulos tuota ilmaa, vaan pidättäisivät henkeään ja toisivat viltin, ja joku käärisi minut vilttiin ja kantaisi pois, ja valoisissa tiloissa sinä katsoisit toiselta puolen huonetta silmät villinä, osaisit kuvitella, mitä tapahtuisi seuraavaksi, sillä vaikket olisikaan kuullut tätä kappaletta koskaan, olisit kuullut toisia, ja tietäisit, että musiikki on jäsenmusiikkia, selkärangan kaartumisen laulua, kietoutuvien ja loitontuvien torsojen tahti, ja tietäisit, millaisen äänen katseesi synnyttää.

Se heittää linnut kallistettuun tilaan, josta on poistettu kaikki ilma. Ja kesken unta ja musiikkia ja näkyä havahdun äkisti kysymykseen, mikä niitä enää pitelee, eivätkö ne suistu avaruuteen nyt, vai onko painovoimaa sittenkin, edes heikkona, siten että linnut putoavat kaarevaa kehää. Kuume jatkuu, en saa vastausta, sormeilen hajamielisesti irtirepäisemääni rosmariininoksaa.

Mutta musiikit eivät katoa. Yhdessä niistä kynsinauhani ovat yönsiniset, toisessa nukun. Kunpa voisit kuvitella musiikin, jossa nukun. Sillä siinä musiikissa voin palata yhä uudelleen ovellesi, ja on aina kevät, ja vaikket koskaan olekaan kotona, voin istua ovesi luona ja syödä eväsvoileipiä ja kuunnella lintuja puistossa. Ja kun asuntosi sisällä syttyy keittiönlamppu, näen sen kiveyksen heijastuksista, enkä jaksa edes ihmetellä, kuinka pääsit sisään.

5.15.2006

Valon taskuissa


Dandelion Field 4, originally uploaded by Bill_D.

Jeanie, on väärin kuvitella, että taskuissa olisi aina varjo. Sillä on taskuja, joissa elää kokonaisia linnunratoja kiertoratoineen ja yön ja päivän vaihteluineen lukuisilla planeetoilla. Ei maailma ole paha kauttaaltaan, eikä hyvä. Jossain soditaan, toisaalla mies siirtää varoen peittoa naisen jaloille, jottei niitä palelisi aamun lipuessa toiselle seinälle.

Tulisit luokseni, Jeanie, ja osoittaisin sinulle hyvyyden kaikessa, minne hiukseni ulottuvat: istuttaisin sängylle lukemaan Rilkeä, keittäisin parasta tuntemaani teetä, tekisin talviturkin sammalesta, kesäisen viitan viherlevästä, kutoisin silkkaa mahdottomuutta muutamalla katseella. Etkä pelkäisi, enkä pelkäisi.

Pelko yrittäisi kolistaa ikkunaasi myöhemmin, mutta nauraisit, sillä muistaisit, miten eläimenelämä jäsentyy pulssiksi sormen alla, pulssiksi ja värähdykseksi, sieraimen vapinaksi ja tahdotta sulkeutuvaksi silmäksi. Ja niitty olisi täynnä hahtuvia, ja puita virittäisi aamuinen ilmavirta, ja korkealla lentävistä ei putoaisi yhtään höyhentä suuhun tungettavaksi, äitejä säikäytettäväksi. Eikä sinussa olisi grammaakaan huolta.

Jeanie, en tänäkään äitienpäivänä saanut keneltäkään kukkia, sillä minun lapseni on niityn hahtuvapalloja polun molemmin puolen ja metsien hämärää. Mutta olen käynyt pimeään rentukoiden luona, tuomenkukka korveni takana ja nuoruuteni on vuotanut minusta kuukausi kuukaudelta.

Kuljen valon taskussa, kukaan ei ojenna kättään lyödäkseen eikä nipistääkseen. Kevyet sormet tutkivat jäsenieni ihmettä tuskin aivojeni painoisina, kevyet sanat ajatuksiani, punnitsen hellyyttä ja puhallan sitten polun oikealle ja vasemmalle puolen, jotta valkeat leijuisivat auringon noustessa toisiin suuntiin, porautuisivat mutaan ja nousisivat vahvoista, sojottavista juurista saaden lapset juoksemaan niitylle kädet levällään, aikuiset tuhahtamaan metsänrajassa rikkaruohoa.

Mutta kun hahtuvat nousevat ilmaan, ne ovatkin lintuja, ja ilma on sakeana niiden äänistä ja sulista, ja juoksen valon syliin muistamatta kuinka kaikki valo täällä on lähtöisin ydinräjähdyksistä, joiden kokoa emme osaisi, Jeanie hyvä, edes kuvitella. Ja Jeanie, sinä tiedät, kuinka nopeasti juoksen.

Jeanie, valossa on hyvä kylpeä, kyntää, harata, kitkeä voikukat yhtäältä ja puhaltaa niiden siemeniä vallattomasti toisaalla. Eikä rakkaus koskaan ole juonikertomus. Kaikki roolit siinä ovat äidin syliin juoksevan lapsen rooleja, hahtuvalapsen rooleja, ja luonneroolin vaikein kohta on muuttua lapsesta hahtuvaksi ja linnuksi ja sulautua aurinkoon, tulla räjähtäen puoliintuvaksi aineeksi, joka luo ympärilleen niin paljon valoa ja lämpöä, että kukat, linnut ja puiden suhina tulevat mahdollisiksi. Ja ihmetys, Jeanie, ihmetys, sillä hymy, johon uppoat on aina kevyt ja kuvastaa taivasta enemmän kuin pohjaa. Valo taittuu.

Jeanie, jos tulisit tänne, näyttäisin sinulle kaiken tämän pimeyden, jonne käyn, ja jossa pitkospuut äkkiä tekevät taitteen. Kävellessä on pidettävä silmät avoinna, annettava ukkosenkin lipua niihin. Kävelen valon taskussa päin yötä, ja pimeässä vain lauluni pitää minut hereillä.

Enkä pelkää mitään. Jeanie, se on ihmeellinen tunne. Kävellä hämärän metsän läpi ja nähdä puiden runkojen välistä niitty, jolle valo laskeutuu, ja katsella lapsia niityllä, ja muistaa äkisti koira, joka rakasti pelleillä, että hahtuvat maistuvat hyvältä, kuinka se lipoi ne jos sille sanoi jäätelöä, ja se oli otetumpi naurusta ja hyväilystä kuin hahtuvista suussaan. Jeanie, en enää pelkää.

Katso, tämä on sinulle. Saattaa olla, että postissa se rusentuu, ja että kun avaat kirjeeni, näet enää kuihtuneen kukkapohjuksen kumimaisen valkoisen huokosineen, ja kasan irrallisia, painuneita laskuvarjoja ruskeine pienine aikoineen, ja ajattelet, että mitä ihmettä Connie oikein tänään hourii, ikään kuin täällä ei olisi voikukkia haitaksikin saakka.

Mutta usko pois, hahtuvapallo on ihme. Eikä niitä edes myydä kaupassa. Etkä osaa tehdä sellaista, vaikka ahertaisit yötä myöten. Ota se ja tee mitä lystäät. Tunge siemenet suuhusi tai puutarhaasi, tai heitä koko roska biojäteastiaan, tai prässää kirjan väliin ja kirjoita marginaaliin Connien voikukka, ja ajattele että korjasin sen talteen sähkölaitoksen eteläseinustalta jossa kasvillisuus on aina aikaansa edellä tai että poimin sen unestani ja sujautin kirjeeseesi.

Mutta muista, että se on ihme, muistuttaa

Conniesi

5.08.2006

Aamu piirtyy saumakivikatuun


So many way to go, originally uploaded by KARABOUTCH.

Sinä tuhma katu, saumakivikatu, kuinka annat varjojen kahmia pintaasi tuolla tavalla, piirtyä sinuun? Ettet salaa haaveilisi kirkontornin heittyvästä kynänkärjestä joka tuhrii mustettaan klausuuleihin? Ettet haaveilisi suorastaan ukkossäästä ja mustien pilvien salamapannoista? Katu katu, sinä johdat kauppahallien ohitse ja väriset vaunujen alla, kuinka sinuun voisi luottaa?

Sinä tuhma tuhma katu, ettet järjestäisi koko olemistasi tuollaisten kaarevien metallien ympärille, ettet antaisi niiden katkoa muurahaispolkuja sadekoskin? Ai ai saumakivikatu, saumasi on tehty sormella vedettäviksi, sauma on raja silmän ja silmän välillä, denierilankkaat silmänlävykset etkä anna yhdenkään juosta pakoa, aitaat seinin ikkunoin mahdolliset tulosuunnat, katat tuolit taivaan alle, avaat oven ja sanot on jo myöhä, minnekä tästä enää.

Minne sinä minua viet, kysyy kokonainen vaunu täynnä humalaisia yöllisiä. Mutta sinä vaikenet, annat kysymysten soida ja kertautua. Katu katu, ettet vain joskus tulisi avatuksi, ettei sinun sanojasi heitettäisi päin virkavaltaa, ettei vain tulisi sitä tyttöä joka sanoisi nuo saumat niille ei saa astua, tanssisi varvastossuilla kiireestä kantapäähän, kukkulalta toiselle tyvinivelet ruksuen, sinua tuskin silmäisten.

Ettei vain tulisi lasta, joka seuraisi koko päivän mutkitellen saumoillasi, ja sanoisi äiti äiti en ymmärrä mitä tarkoitat, mitenniin meidän pitää siivota, kaikki karkaa kuitenkin käsistä ennemminmyöhemmin, emmekö seuraisi laulavaa tietä, litistäisi rahaa käyttökelvottomaksi silkasta halusta. Ettei hän muistaisi, miten puun oksat koskevat vuoroin eri kiviä varjosormin ääntä päästämättä.

Ettei hän huomaisi joka kiven lepäävän hieman eri kulmassa, valon taittuvan eri tavalla, ettei hän huomaisi yhden palan tulleen tuolta ja yhden täältä, ettei hän huomaisi, että hänen kotinsa on suuri robusti mosaiikki, joka on nähnyt juopottelua, nukkuvaa koiraa ja hääkulkueita, ettei hän muistaisi miten puu sataa kuolleita kukkia kiville, ettei hän ennakoisi kirvojen mesikastetta joka liimaa kulkijan kengät sinuun epätoivoisin äänin.

Tuhma tuhma katu.

Sinä kaarrut kulman taakse näkyvistä, mutta annat ymmärtää, että sielläkin on jotakin, uusia ikkunoita ja ovia ja kauppoja aamutakkisine läpöäiteineen, että kiskot eivät voi päättyä silkkaan ilmaan, että päätyaiheen takanakin on maailma, että ennen sinua oli se, joka kivesi asetteli ja että sinun jälkeesi, sitten kun kivesi on yksitellen laitettu johonkin toiseen tarkoitukseen, on olemassa muisto ja kuva ja lapsi josta on tullut aikuinen.

Ja sinä tuhma tuhma saumakivikatu kuvittelet, että tuo aikuinen sanoo joskus ettei hänen kotiaan enää ole. Että puut on kaadettu talot purettu, siellä meni raitiovaunukin, loikattiin kiveltä toiselle ja kerran löytyi kuollut kyyhkynen, mutta nopeastipa koirat sen repivät, seuraavana päivänä ihmeteltiin linnun olkaniveltä taivaanalusen anatomiansalissa ja useammin kuin kerran löytyi salaperäisiä naistenkenkiä yksitellen, ja niitä haisteltiin, joissain oli shampanjan tuoksu, mutta useammin ne haisivat vain jaloilta, ja mietittiin että mihin ne naiset ja niiden toiset kengät.

Etteivät olisi menneet kurpitsalla, etteivät olisi sirotelleet itseään tuhkalla jälkeenpäin ja puhuneet jalkojen särystä ja lakaisseet sirpaleita sänkyjen alle ja olleet kuin eivät tietäisi asioista mitään.

Ja että aikuisena näkee unta edelleen, joskus näkee että makaa selällään kaulan alla vesi kohisten metalliuraa, ja odottaa että laulu kävisi selkeämmäksi, ja taivaan täyttää laiduntava pilvien seurue, se liikkuu arvokkaasti haudaten päivän mailleen, ja totisesti on rakkaus tähän maahan niin kaukana noista kivistä ja kiskoista kuin olla saattaa.

Sinä kuvittelet, kesällä lämpöisenä ja talvella huurteessa, ei sinua kukaan öljyä eikä vitso, sade sinua vain pesee uteliaiden seinien vannassa, joskus kuminen rengas piirtää sinuun mustaa jarrutusjuovaa, tuhma katu kuvittelet että saumasi herättävät erityistä huomiota, mutta vanhaa maailmaa sinä olet, et sinä näiden ihmisten päälle ymmärrä, sinä olet katu pilvien alla, katu lehmuksenjuurta kiviympyröin kiristäen, katu kuoristaan rakkaudentunnustukset hilseilevien plataanien luona, sinä lepäät rennosti ja tuskin hengität päärynänkukkia.

Unessa, aikainen aamu ja kaikkea.

Ja pitkin sinua kaukainen haukku ja kynsien äänet, varhainen motiivi, aaltona liikkuvan eläimen läähätys.

5.06.2006

Diotiman päiväkävely


bored of boys, originally uploaded by Janesdead.

Kyllä minä tiedän, että olen sinusta maaninen nainen. Maaninen papitar, joka liikkuu rakkautta kävellessäänkin. Ja siinä olet oikeassa, minut on vihitty mysteerille enkä voi olla yhdenkään miehen.

Minä tiedän, miksi kaikki tulevat keskustaan, kun on lämmintä ja tuli puhkaisee jo katotkin ja äkkiä kaupunki on toinen kaupunki, sellainen jonka lävitse voi kävellä kevyin askelin ja pää hyvän hevosen lempeänä, turvautumatta kieltä raastaviin kuolaimiin.

Ja nuo ihmiset, en aina ymmärrä heitä, miksi he kuvittelevat muuta kuin rakkautta.

Jos ne eivät ole täällä rakkaudesta, mistä sitten? Huvikseenko ne kiskaisevat ilmaa sisäänsä heti synnyttyään, venyttävät vatsanahkaa, tavoittelevat kirkkaita kappaleita? Huvikseenko ne sommittelevat sanoista asetelmia, uskaltavat tuskin hymyillä ruohontupsujen ylitse, toivovat turhia öiden kuiskeessa? Huvikseenko ne itkevät toisinaan, ja nojaavat otsaa kämmeneen, ja kirjoittavat, että miehen osa on vihata ja lyödä vastustajansa.

Voi, sinä silpoisit vain itsesi sanoessasi, ettei meitä rakkaus tähän maahan sido. Odotahan, kun saat karkotuskirjeen.

Anna minä lepään kulussa tässä skillojen taivaassa, kuuntelen kevään ensimmäisten hyönteisten laulut, ne eivät naura minulle sillä rakkaus ei ole koskaan lähtenyt minusta, se on periaate joka on järjestänyt kylkiluuni näin, se saa planeetat asettumaan sisäkkäin oppilaasi metafysiikassa, se selittää kaiken koska sitä ei voi olla kysymättä kerta kerran jälkeen, kielloista välittämättä. Juuri välttämätöntä kysytään ja se soljuu kehon lävitse sinisinä pisaroina.

Kävelkäämme joskus yöllä tuota mukulakivettyä katua pitkin kuten kävelimme aiemmin toisia teitä, ja keskustelkaamme kuten keskustelimme silloin. Hyvyyttä ei pidä sivuuttaa, emmekä me sitä sivuuttaneet. Hyvyys ei ole paikka, sitä ei voi sivuuttaa.

Ja lopuksi meri nousee ja pimeys valuu vetten päälle, mutta vesi ei enää tee ohutta kuorta, se antaa tyynesti sateen pudota esteittä paljaille olkapäilleen. Ja koska riitettäkään ei ole, ei kukaan edes yritä kävellä eikä luistella eikä näin ollen uppoa äkisti.

Sinä sanot että hyvyys on hulluutta ja siinä olet oikeassa.

Ja kaikki kutsuminen lakkaa siellä missä nimiä eikä määritelmiä kaivata.

5.04.2006

Valasreseptiosta


Angels of the Sea 2, originally uploaded by [ CK ].

Ei, en ole nähnyt mutta kuuntelen usein ja ne ovat kuin ystäväsi, koskaan kuulosta siltä kuin pitäisi

Laulavalaatikko tikko taa valaanlaulua kuplien valaalla laumaa alaa alla lalalla, niin monia, yksittäistä ääntä ei erota, reagoivat toistensa ääniin, pulppaavat sikertävät ettei ymmärrettäisi väärin

Ja tanssivat, katrillaavat ylösalassivullekieppuen, ohittavat toisensa etäältä laulaen silmissä sillinkiilto ja kilohailinketteryys, planktonin viivähdys yön keskiössä, pimeän hahmot, nousevat ilmalle, värähtävät nautintoa

Me näimme vain, sanot, hain evän, ja se evä ei pysähtynyt ja se oli valtava, eivät valaat sen luona tahtoneet olla, valaita emme nähneet, delfiinejä vain

Evä oli musta hai siis valkohai

Delfiinikin on valas, sanon, heitittekö heille viinirypäleitä, kuiskasitteko partaalla to kalon heille jotka ymmärtäisivät, vihelsittekö meren veljille jotka tutkivat laivaanne

Ja mietin minne värit menivät näkevätkö he värit, sormeileeko heidän merensä vihreitä kimppuja ja punaisena läikähtävää pakoa ja puhun haista samalla, hailla ei ole kidusvoimaa sen on nukkuessaankin liikuttava suu suppilona, struutattava hapetonta vettä poskirei'istä kuin suihkukoneen öljyä

Voi äiti taas minä ahdistun miksi meidän maailmamme on hiekanalisten taskujen maailma missä musta on valkoinen miksi meidän maailmamme ei tanssi planktonin näkyväksitulemista öisin

Hiekanalisista taskuista taivaalle, taivaalta meriin, merivirrat kääntyvät ja kutistuvat, laivojen potkurit ounk ounk sekoittavat valaiden palpaatiota, vihellykset nakseet kaikkoamassa, metaani nousee pohjasta makeanhajuisina kuplavirtoina, pulputtaa pienen sintin ympärillä, meri koaguloituu, vallan kattila hämmentää yhä harvempia välähdyksiä

Ja sanon miten harmi ettemme puhu samaa kieltä naksu palpata kutsu kierry mannerlaattojen ympärille nouse hiekalle yhden ajauduttua kuolemaan koko lauma miksemme me nouse hiekalle, meidän maailmamme on hiekanalinen maailma, nousisimme edes hiekalle kun emme osaa pyöriä äänissä sykkien yhteistä

Ja sinä ajattelet edelleen rustokalaa, sen suuhun ei ole koskaan pulpunnut lämmin maito, sen lävitse eivät äitien laulut

5.02.2006

Nimet


life, walking 2, originally uploaded by Visserligen.

ei ole oikeita nimiä
on pelkkiä eufemismeja
ja kokemusta, jota ei jäsennetä
nimin
kosketuksin notaatioin
sävellajein rekisterein
tunnuksenne on
äitinne tyttönimi
ja kolme ensimmäistä tahtia
tangosta jonka nimen
olette unohtanut
sinä kesänä kun meri vetäytyi
palatakseen taivaankorkeana
hylkyseinämänä
suolaten hevoskastanjoiden kukkakynttilät
venetsialaisten olkalaukuissa
varisemassa heteitä
käsikirjoituksille
joita ei ehditty
saada säiltä turvaan
kollikissoja
uneksivien naisten
keinumaan merta
odottamaan
vääriä nimiä
vääriä tuomioita
väärien kynsien
vääriä jälkiä
väärillä seinillä selillä

nimillä

korjauslakkaa, maestro!
kloriittia!
valkaiskaa varjot!

Jeanie, tämä ei ole käsky


back-flap race photo finish, originally uploaded by jammies.

Kirjoitat, että toivot minun olevan ahkera ja tuottelias. Voi mutta olenhan. Tämä kaikki on silkkaa hämmennystä, tuotan ja tuotteistan sitä minkä kerkiän. Voin aivan vapaasti lasketella luikuria vaikka tuhat riviä herkkyyden puutteestani mutta en saa sinua Jeanie uskomaan. Ja mitä omituisempia keinoja koetan keksiä, sitä varmemmin siitä vakuutut, koska aistit paniikkia, joka taas voi olla seurausta vain - herkkyydestä. Et ole ihan kuuro ja sokea ja päättelykyvytön.

Esimerkiksi, kun loikkaat ilmaan ja potkaiset samalla kantapäät takamukseesi, teet ja samalla kuulet äänen joka läjähtää päkiänkohdasta lattiaan kuin ruoska. Tai kirja sivujen paiskautuessa kiinni tai teinitytön ovi äidin löydettyä salaisuuden. Sillä Jeanie, sisätiloihin ei mennä ilman lupaa, sängynalusta ei imuroida ilman lupaa, edes kurkistaa ei saa. Jos ovi on auki, se on pelkkä ansa, huutoviritin. Ja äiti sanoo Connie volyymi pienemmälle, naapurit hermostuvat.

Tietysti ihmiskunnan historia on olennaisesti erilainen kuin mitä meille syötetään. Jestas! Se nyt on itsestäänselvyys. Ei tarinan tarkoitus ole toisintaa nurmikon halki hyppelehtimistä sen kaikissa aspekteissa, seisomaan nousemista ja istumaan painumista, vatsallaanliukua vaarallisten miesten tyllitunneleihin. Aika ja tila eivät riittäisi, niiden pitäisi laajeta koko ajan ylettyäkseen joka ikiseen erittelyyn. Eikä muistikaan riittäisi, se löystyisi ja saisi hiushalkeamia ja palorakkuloita, se pitäisi vuorata jääpalapussein.

Me liikumme takaperin nurmen poikki silmät niskassa. Hypimme ja kiemurtelemme liikennevaloissa, on kesä ja olemme viidentoista, äkisti. Olimme, olemme Jeanie ja Connie, opettelemme surrurkumlastikumit ulkoa. Saamme lääkkeitä ilman äidin lupaa mutta äiti löytää aina reseptin sängyn ja seinän välistä, farmakopean poeettinen universumi ei kaunistele asiaa, riiteleminen automatisoituu, äidillä on pitkä nenä ja liian hyvä haisti, tilojen pimentäminen ei auta mitään.

Aikuisuus on iso vastuu. Koetamme parhaillaan henkistyä. Hik. Hopotamme kuolemattomien sielujemme puolesta. Jeanie älä unohda ulkolukua yhdestä viiteentuhanteen. Ja vicksiä rappukäytävässä ja kellarikomeron luona, ja sulje silmät hetkeksi ja avaa ne vasta samalla kuin ovi ja rukoile, että jumalat nukkuvat jo ja ovat jättäneet maailman silleen.

Tee kuten aina ennenkin, älä lue tätä ohjetta. Loikkaa ja potkaise kummallakin kantapäällä takamukseesi. Äkisti, kevyesti ja yrittämättä liikaa taatusti onnistut.

Connie.